25. kesä, 2015

Epätoivoon vaipunut ja huippuonnellinen

 

Viimeisen viikon ajan olen ollut sekä huippuonnellinen että epätoivoon vaipunut.
Takana on jännittäminen tutkimuksista, mitä kamalaa saattaakaan löytyä. Onneksi ei löytynytkään. Viikko sitten tapasin mielenkiintoisen ihmisen. Vietin hänen kanssaan neljä päivää. Sain uuden ystävän. Unohdin hetkeksi pelot ja turhat murheet, kun tutustuin häneen.

Kun tulin tutkimuksista ja kaikki olikin hyvin, tai ei ainakaan mitään vakavaa löytynyt, niin aloin miettimään, miten hyvin asiat loppujen lopuksi onkaan. Tänään nimenomaan olen todella onnellinen. Rakas pikkuiseni, äidin 21-vuotias poika muuttaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa ja minulle niin rakas pikkusisko on tullut naisen ikään. Hän täyttää tänään 40 vuotta.

Eilen sain vieraakseni vielä melko tuoreen äidin ja hänen pienen poikansa. On niin ihana katsoa äidin ja pienen lapsen symbioosia. Lapsi tarvitsee äitiä, mutta kyllä äitikin tarvitsee lastaan. Ihan kuten isätkin, tietysti. Olen viime aikoina niin paljon ajatellut tätäkin asiaa. Haluan mummoksi. Mulla on hirveä mummokuume! Siksi olen turhankin paljon hopuutellut omia lapsiani. Ei siinä ole mitään järkeä, tajuan sen kyllä, mutta kun mulla on mummokuume ja kuumeessahan sitä hourailee. Eikö nin! Kyllä mun lapset ymmärtää, vaikka varmaan välillä ne on kyllästyneetkin mun patisteluihin.

 

Onnellisuutta on niin paljon vaikeampi näyttää - vai onko? No, ei mulla ainakaan. Mä näytän kaikki tunteet - ilon, surun, pettymyksen, ihan kaikki. En pelkää olla onnellinen ja näyttää sitä. Ja tänään mä olen erityisen onnellinen. Tänään juhlitaan pikkusiskoa. Itse asiassa koko loppuviikko juhlitaan pikkusiskoa. Aikuista naista. Tulossa mahtava loppuviikko. Ei mitään syytä vaipua epätoivon hetkiin. Ei nyt, ei.

Taidankin heti soittaa sille uudelle ystävälle ja kertoa, että ajattelen häntä. Mukavaa loppuviikkoa kaikille. Toivottavasti teilläkin on enemmän niitä onnellisia hetkiä kun epätoivon hetkiä.